lauantai 17. helmikuuta 2018

Vastine Kotimaan artikkeliin Lauri Thurénin luennosta

Kotimaa julkaisi tällä viikolla artikkelin joka väittää, että kansalaistottelemattomuus ei ole raamatullista. Artikkeli perustuu Itä-Suomen yliopiston eksegetiikan professori Lauri Thurénin pitämään luentoon Karjalan teologisen seuran järjestämässä Valta-Symposiumissa. Väite on kovin provokatiivinen, sillä monien kristittyjen mielestä kansalaistottelemattomuus ei ole vain raamatullista ja osa kristinuskoa, vaan jopa kristityn velvollisuus sortavan hallinnon edessä. Tässä vastineessa aion perustella, miksi Thurénin esittämä teologia on vahingollista kristinuskolle, eikä sovi modernin kristinuskon käytäntöön.
Artikkeli siteeraa alussa Thurénia:  “Raamattu ei suosittele aktiivisen kriittistä suhdetta valtiovaltaan, vaan kehottaa juutalaisia ja kristittyjä olemaan ehdottoman kuuliaisia jopa hirmuhallitsijoille. Argumentteina tämän väitteen tueksi Thurén nostaa Jeremian toteamuksen, että hirmuhallitsija Nebukadnessar oli Jumalan valitsema hallitsija, jota ei tule kyseenalaistaa, sekä ensimmäisen Pietarin kirjeen kehotuksen ”taipumaan Herran vuoksi” ja olemaan kuuliaisia esivallalle.
Nebukadnessarin tapauksessa Jumala oli Jeremian mukaan asettanut hirmuhallitsijan rankaisemaan Jumalasta luopunutta Israelin kansaa. Thurénin mukaan 600 vuotta myöhemmin kristityt perivät tämän ajattelun juutalaisilta ja pitivät Rooman keisaria uutena Nebukadnessarina. Nykyään löytyy toki kristillisiä yhteisöjä, jotka näkevät Jumalan rankaisevan vääräuskoisia tai Jumalasta luopuneita, esimerkiksi luonnonkatastrofien muodossa, mutta kristinuskon valtavirtaan tämä käsitys ei sovi. Ajatus siitä, että hirmuhallinto olisi Jumalan tapa rangaista Jumalasta luopuneita kansoja on kristinuskolle vieras, sillä syntien rangaistus on tapahtunut jo ristillä, joten maanpäällistä tuomiota ei enää tarvita. Varsinkaan kollektiivista, jossa Jumala rankaisisi kokonaisia kansoja yhteisöinä.
Toisena argumenttina Thurén esittää, että kristityt ovat historiassa pääasiassa alistuneet esivallalle ja hyötyneet siitä: ”Pysymällä alamaisina kristityt saivat lopulta vainot loppumaan. Valtaa pitävät huomasivat, että kristityistä ei ole vaaraa. Esivallan edessä alistumisen syy ei kuitenkaan ollut ensi sijassa opportunismi vaan juutalainen teologia.” Thurén väittää artikkelissa, että jopa Kristus alistui esivallalle: Esivallalle alistuttiin, koska se oli Jumalan tahto, ei siksi, että esivalta olisi ollut oikeudenmukainen. Lisäksi ajateltiin, että Kristus alistui, kuten Jumalan kansa. Hän oli nöyrä eikä vastustanut pahaa pahalla.”
Tässä kohtaa on hyvä huomioida, että vaikka Jeesus ei aloittanut suoraa poliittista kansannousua, hän ei myöskään alistunut, kuten Thurén väittää. Vuorisaarnassa Jeesus kehottaa olemaan tekemättä pahalle vastarintaa (Matt 5:39). Alkukieltä tuntevat tietävät, että vastarinnalla Jeesus tarkoittaa nimenomaan väkivaltaista vastarintaa. Hän ei tuominnut vastarinnan tekemistä, vaan väkivaltaan vastaamista väkivallalla. Jeesus näyttää meille opetuksillaan sekä omalla toiminnallaan tavan tehdä pahalle vastarintaa, ilman että kristitty joutuu itse käyttämään väkivaltaa.
Jeesuksen esimerkki, sekä opetukset toisen posken kääntämisestä, ovatkin olleet historian saatossa inspiraationa lukemattomalle määrälle ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet väkivallatonta aktiivista vastarintaa. Jeesuksen väkivallaton vastarinta oli, niin äärimmilleen vietyä, että hän oli valmis jopa kuolemaan ristillä, uskollisena periaatteilleen. Ristinkuolema ei ollut passiivista alistumista, vaan aktiivista vastarintaa viimeiseen asti. Väite, että ”kansalaistottelemattomuuden ajateltiin vievän eroon Vapahtajasta" kuulostaa absurdilta, sillä Kristus itse toteutti kansalaistottelemattomuutta mitä suurimmissa määrin.
Thurénin väite, että kristittyjen ja juutalaisten suhde esivaltaan muuttui vasta toisen maailmansodan ja rotusorron myötä, on ehkä totta, mutta on mielestäni kaukaa haettua perustella tällä sitä, että se olisi ”raamatullista” tai Kristuksen esimerkin mukaista. Bonhoeffer on esimerkki, joka nostetaan nopeasti esille puhuttaessa kristittyjen vastarinnasta Natsi-Saksassa, mutta samalla helposti unohdetaan, että Saksan kirkot olivat pääasiassa natsien puolella. Natsien joukoissa toimineiden sotilaspastoreiden päiväkirjoja lukeneet tutkijat, ovat tulleet siihen tulokseen, että sotilaspastorien läsnäolo natsien suorittaessa etnisiä puhdistuksia, antoi sotilaille moraalisen mandaatin suorittaa hirmutekoja. Mikäli sotilaspastorit olisivat sivusta seuraamisen sijaan ottaneet aktiivisesti kantaa, olisi ainakin kristityt sotilaat saattaneet pysähtyä miettimään tekojaan. Thurénin teologian mukaan nämä sotilaspastorit toimivat niin kuin Jeesuskin olisi toiminut
Vaikka Thurén pystyykin tukemaan teologiaansa valikoiduilla raamatunkohdilla ja kristillisellä perinteellä, tällainen teologia on harhaanjohtavaa ja elämästä irrallista. Se, että keskustelu esivallan vastustamisesta on noussut kristinuskon keskiöön kunnolla vasta myöhemmässä vaiheessa ei ole epäraamatullista, vaan paluu seuraamaan Kristuksen esimerkkiä.

Thurénin väitteissä näkyy selkeästi myös hänen etuoikeutettu taustansa. Ei ole sattumaa, että vapautuksen teologia syntyi nimenomaan latinalaisessa Amerikassa, sortavan esivallan alla. Siellä kyseinen teologia ei syntyessään ollut “vapautuksen teologiaa”, vaan ihan vain teologiaa ilman mitään etuliitteitä. Se otti huomioon ne elämän realiteetit, jossa paikalliset ihmiset elivät ja antoi heille toivoa siitä, että ahdingossa Jumala on heidän eikä sortajien puolella. Thurénin on ehkä valkoisena länsimaalaisena miehenä helppo luoda teologiaa, jossa kristityn tehtävä on alistua valtiovallalle, koska hän itse ei kuulu ihmisryhmään, jota olisi koskaan historian saatossa alistettu. Tämä etuoikeus on meidän länsimaalaisten valkoisten miesteologien “taakka”, jota joudumme kantamaan, ja joka meidän tulee nähdä. Meidän tulee ymmärtää, että se teologia jota me luomme omasta etuoikeutetusta asemastamme käsin ei ole yhtään sen puolueettomampaa, kuin rodullistettujen, naisten tai muiden historian saatossa alistettujen ryhmien teologia. Muuten luomme teologiaa, joka on niin elämästä irrallista, että se soveltuu vain meille itsellemme ja omaan viiteryhmäämme.

Matias Uusisilta

Kirjoittaja opiskelee uskontojen suhdetta rauhaan ja konflikteihin Uppsalan yliopistossa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti